Eero Junkkaala

Hesarissa oli 16.8.25 kiinnostava juttu uuden tai oikeastaan vanhimman mustan aukon löytymisestä avaruudessa. Se on toistaiseksi kauimmainen koskaan löydetty. Se näkyy 13,3 miljardin vuoden päässä eli kaukana menneisyydessä. Se ja sen ympärillä oleva galaksi ovat hyvin varhaisessa maailmankaikkeudessa, sillä siitä on matkaa alkuräjähdykseen vain noin 500 miljoonaa vuotta. Nykytiedon valossa ns. alkuräjähdys tapahtui noin 13,8 miljardia vuotta sitten.

Näin siis lehti kertoi ja tämä on tämänhetkinen fakta. Nuo käsittämättömän suuret aikamäärät perustuvat tiedemiesten laskelmiin ja niissä on vuosien saatossa tapahtunut pieniä muutoksia. Useita vuosia sitten puhuttiin 13,7 miljardin vuoden ikäisestä maailmankaikkeudesta. Nämä numerot kertovat siitä, että niitä ei vedetä hihasta, vaan ne perustuvat tarkkoihin laskelmiin.

Tätä tietoa meille välittää James Webb -niminen teleskooppi, joka laukaistiin avaruuteen joulupäivänä vuonna 2021. Sen edeltäjä, Hubble nimeltään, kiertelee sekin avaruudessa ja ottaa sieltä yhä kuvia. Se lähti liikenteeseen jo vuonna 1990. Webbin kauimmas ulottuneet kuvat ovat 13,6 miljardin vuoden takaa. On tavattoman kiinnostavaa, kuinka lähelle alkuräjähdystä ihmisen katse voi vielä päästä.

Alkuräjähdys on vain termi asialle, joka ei varsinaisesti ollut mikään räjähdys. Se oli hetki, josta avaruus, aika ja energia syntyivät. Tuo ajankohta siis tiedetään. Samoin tiedetään hyvin tarkasti, mitä seuraavien sekuntien aikana tapahtui. Lämpötilat ja maailmankaikkeuden laajeneminen – joka yhä jatkuu – voidaan tarkalleen laskea.

Mutta mitä oli ennen alkuräjähdystä, sitä ei kukaan tiedä. Mistä se sai alkunsa, ei sitäkään. Luonnollisesti tieteellä on lukuisia selitysyrityksiä, mutta tiede ei ulotu sinne, missä aikaa ei ole. Myöskään elämän synnyn alkua ei tiedetä. Tunnettu suomalainen biologi, Juha Valste kirjoittaa kirjassaan Evoluutio: ”Emme tiedä, miten ja missä elämä syntyi.” Kysyin tekoälyltä alkuräjähdyksen alkua ja se oli samaa mieltä. Koska aika alkoi tuolloin, on jopa älytöntä kysyä, mitä oli ”ennen”.

Tieteellä on vastaukset valtavan moniin kysymyksiin mutta ei tähän. Tiede on Jumalan lahja ihmiskunnalle ja ilman tieteellisen tiedon kehittymistä eläisimme vielä jossain muinaisessa maailmassa, jos sielläkään. Mutta tieteellä on rajat, joita se ei pysty ylittämään.

Mitä oli ennen alkua, tiede ei tiedä, mutta me tiedämme. ”Alussa Jumala loi maailman.” Ja kaiken lisäksi ”jo ennen maailman perustamista hän on valinnut meidät olemaan … Kristuksesta osallisina.”

USA:n avaruushallinnossa, NASA:ssa, työskennellyt tähtitieteilijä, Robert Jastrow, on ilmaissut tämän hauskasti: ”Tällä hetkellä näyttää siltä, että tiede ei koskaan kykene nostamaan verhoa luomisen mysteerin edestä. Pelkästään järjen voimaan luottavan tiedemiehen tutkimukset päättyvät kuin pahaan uneen. Hän on kiivennyt tietämättömyyden vuorilla ja ollut saavuttamaisillaan kaikkein korkeimmat huiput. Kun hän lopulta kurkistaa viimeisen kallion kumpareen taakse, häntä tervehtii joukko teologeja, jotka ovat istuneet siellä satoja vuosia.”

Aloitin uuden liikuntaharrastuksen. Älkää naurako. Kyllä tässä iässä voi vielä aloittaa kaikenlaista uutta elämässä. Ja onhan liikkuminen ollut aina osa identiteettiäni.

Nelikymppisenä aloitin maratonien juoksemisen, mikä oli varmaankin kompensaatiota siitä, että piti nuorena lopettaa aktiiviurheilu uskovaisuuden vuoksi. Juoksin niin monta maratonia, että tuo vaje tuli tyydytetyksi. Olenpahan saanut liikkua riittävästi, sillä maratoneihin ei lähdetä kylmiltään. Täytyy koko vuoden pitää itseään kohtuullisessa kunnossa.

Oli aina tärkeää korostaa, että maratonilla kilpaillaan vaan itseään vastaan. Sivusilmällä katsoin kyllä tuloslistoista, montako pappia jäi ajoissa taakseni. Muutama oli aina nopeampikin. Jossain vaiheessa maratonit vaihtuivat puolikkaiksi. Niitä juoksin vielä yli seitsemänkymppisenäkin.

Lenkkeilyä en ole lopettanut. Se on edelleen tärkein jaksamista ylläpitävä tekijä. Joka toinen lenkki menee nykyään kävellen. Sain vertaistukea norjalaisilta huippuhiihtäjiltä, jotka valittivat että tavallisetkin kuntoilijat menevät pitkällä peruskuntolenkillä ohi ja tuppaavat juttelemaan. Siis tosi matalan sykkeen liikkuminen on sekin hyödyllistä liikkumista.

Nykyään joka toisessa Hesarin numerossa kerrotaan, kuinka dementiaa ja kaikkia muita vanhuuden vaivoja torjutaan liikkumalla. Lisäksi pitää muistaa syödä ja nukkua. Äskettäin kerrottiin, että liika urheilu ei sekään ole hyvästä. Katselin kalenterista juoksukilometrejäni: ei niitä liikaa ole. Tällä määrällä voi päästä vielä pitkälle.

Ai niin, se uusi liikuntaharrastus. Uskokaa tai älkää: lentopallo. Tuttu mies pyysi mukaan. Sanoin, että taitaa olla utopiaa tässä iässä. Sanoi, etteivät siellä muutkaan nuoria ole. Ja syötetään alakautta.

Toden totta, se on sekä hauskaa että hyödyllistä. Varsinaisesti rasittava kuntoilumuoto se ei näillä vuosilla ole, koska joku herrasmiesmäisyys täytyy sentään säilyttää. Saavat nivelet kuitenkin enemmän töitä kuin sohvalla maatessa. Kyllä pallo kuitenkin kentällä liikkuu puolelta toiselle aina, kun joku saa aloitussyötön palautettua, ja kyllä näin yleensä tapahtuukin. Mokauksista ei moitita, koska muuten ei ehtisi muuta tekemäänkään. Pelihuumori nostaa aina sen päivän mielialaa.

Sitä ihminen miettii pelin tiimellyksessä, kuinka ajatukset ja teot ovat usein ristiriidassa keskenään. Tietää tasan tarkkaan, millä käden asennolla tässä tilanteessa palloa käsitellään ja kuinka näppärästi se hoidetaan vastapuolen kenttään. Mutta tositilanteessa lähinnä sotkeutuu omaan näppäryyteensä. Onneksi joskus onnistuukin ja sekös tuottaa iloa koko joukkueelle.

Niinhän se taitaa olla usein elämässäkin: tiedän oikein hyvin, mitä pitäisi tehdä, mutta aika harvoin osuu ihan nappiin.

Luin niin hyvän tekstin kirkkomme ja herätysliikkeiden tilasta, että pitää siteerata ja jatkaa pohdintaa. Seurakuntalainen lainasi Timo-Matti Haapiaisen haastattelua näin: ”On sääli, jos lähetysjärjestöjä määritellään ensisijaisesti virkateologian kautta eikä niiden karisman mukaan. Mutta sekin harmittaa, jos virkakysymyksestä tulee identiteettiä luovana tekijänä ydintehtävää suurempi.”

Tässä on kärki kahteen suuntaan. Kirkon johto on pannut ahtaalle ne lähetysjärjestöt, jotka toiminnassaan eivät hyväksy naispappeutta. Tämä on ymmärrettävää mutta valitettavaa. Kirkossa pitää kyllä pelata sovittujen pelisääntöjen mukaan ja virkakysymys on kauan sitten ratkaistu.

Silti kyseiset järjestöt edustavat kirkossamme kaikkein selkeimmin sitä klassista kristinuskoa, jonka varaan kirkko on aina oppinsa ja elämänsä ankkuroinut. Näiden järjestöjen työntäminen ulos kirkkomme lähetyksen toimijoista halvaannuttaisi kirkkomme lähetystyön. Monet seurakunnat ovat valitettavasti jo ikään kuin varmuuden vuoksi alkaneet boikotoida kyseisiä järjestöjä.

Kun kansankirkossa joudutaan sietämään monenlaista yrittäjää ja sallimaan erilaiset liberaalin puolen ulostulot, olisi kohtuullista antaa tilaa myös tiukimmalle konservatiiviselle laidalle.

Kyseisiltä järjestöiltä voitaisiin toisaalta kysyä edellä olevan sitaatin lailla: Onko virkakysymyksestä tullut identiteettiä luovana tekijänä ydintehtävää suurempi? Kysymys on aiheellinen, sillä vaikka näissä järjestöissä mielellään korostetaan, että kysymys pappisviran sukupuolesta ei ole niille keskeinen, niin todellisuudessa juuri sillä vedetään rajaa muihin. Oikeita raamattu-uskollisia ovat ne, joilla on sama virkakäsitys kuin heillä.

Eräs viisas teologi tokaisi kahvipöydässä, että nyt konservatiivien pitäisi malttaa mielensä ja pysyä kirkossa, koska tulevaisuuden kirkko on heidän. Ihmetellessäni moista ennustusta sain aika hyvän selityksen. Tätä menoa kirkosta eroavat ne, joille se ei mitään merkitse. Jäljelle jäävät ne, joille sen sanomalla on merkitystä. Jos nekin lähtevät, kuka sammuttaa valot?

Konservatiivien ei siis kannata jättää kirkkoa, vaan odottaa sitä päivää, jolloin onkin sen todellinen ydinjoukko. Sitä ennen tarvitaan malttia, joustavuutta ja pyrkimystä rakentaa yhdessä tätä repaleista Jumalan kansaa.

Minulta pyydettiin puhe Suomen Kansallisen Rukousaamiaisen arvofoorumiin 6.3.2025. Päivän otsikkona oli Rukous kansakuntien käänteissä. Minun puheeni aiheeksi annettiin Kansakuntien käänteistä Vanhan testamentin valossa. Tässä tuo pitämäni puhe.

Yhdistyneiden kansakuntien päämajassa New Yorkissa on seinällä kopio eräästä muinaisesta dokumentista. Se on akkadinkielinen. noin puolitoista metriä korkea nuolenpääkirjoituksella kirjoitettu teksti, jota pidetään maailmanhistorian ensimmäisenä rauhansopimuksena. Kyseessä on Egyptin faarao Ramses II:n ja heettiläisten hallitsijan Hattusilis III:n tekemä sopimus vuonna 1259 eKr.. Tästä maailmanhistoriallisesta asiakirjasta on tämän heetttiläisten version lisäksi myös vastaava teksti Karnakin temppelissä Egyptissä. Meillä on siis dokumentti molemmilta osapuolilta kolmen tuhannen vuoden takaisesta rauhansopimuksesta.

Minua pyydettiin puhumaan jotain kansakuntien käänteistä Vanhan testamentin valossa. Tuo mainittu rauhansopimus ei ole Vanhassa testamentissa mutta sen toinen toimeenpanija on. Ramses II hallitsi 66 vuoden ajan, pisimpään kaikista Egyptin faaraoista 1200-luvulla eKr. Hyvin todennäköisesti juuri hän on se faarao, jolle Mooses sanoi: Let my people go, Päästä minun kansani.

Maailman johtajat ovat siis lopulta pelinappuloita Jumalan kädessä. Ramses II Suuri oli muinaisen Egyptin merkittävin faarao ja juuri hän oli se, joka joutui päästämään valitun kansan lähtemään luvattuun maahan.

Israelilaisten Egyptistä lähtö eli eksodus on Vanhan testamentin tärkein tapahtuma. Läpi Raamatun kulkee sanoma Jumalasta, joka vapautti kansansa Egyptin orjuudesta. Eksodus on myös typologinen esikuva sille Uuden testamentin sanomalle, että Jeesus vapauttaa häneen uskovan synnin orjuudesta.

Eksodus ajoittuu pronssikauden ja rautakauden taitteeseen eli noin 1200-luvulle eKr. Se korostaa Jumalan valitun kansan historian tärkeyttä. Israel maana ja kansana on siis Jumalan pelastushistorian polttopisteessä.

Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa, että Vanhassa testamentissa on hyvin vahvasti ilmaistu myös muiden kansojen osuus Jumalan pelastussuunnitelmassa. Luen Kolmannesta Mooseksen kirjasta: ”Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (3. Moos. 19:34).

Samanlainen sanoma löytyy vielä profeetta Hesekielin kirjastakin: ”Jakakaa arpomalla perintöosat itsellenne ja muukalaisille, jotka asuvat teidän keskellänne. Olkoot he teille samanarvoisia kuin syntyperäiset israelilaiset ja saakoot samoin kuin te arvalla perintöosan Israelin heimojen keskuudesta.” (Hes. 47:22).

Nämä tekstit siis kertovat, että Israel-keskeisyydestään huolimatta jo Vanha testamentti avaa näkymiä siirtolaisten ja muukalaisten huomioonottamisesta. Myöhemmin profeetta Jesajan teksteissä näkökulma avartuu selvästi koko maailmaa koskevaksi pelastussanomaksi. Jesaja muuten kertoo, että eräällä toisella maailman suurvallan hallitsijalla oli myös keskeinen rooli suhteessa valittuun kansaan. Persian suurvallan luoja, Kyyros II Suuri, on se hallitsija, jonka aikana ja toimesta juutalaiset palautetaan pakkosiirtolaisuudesta 500-luvullaeKr.

Palaan vielä Egyptistä lähteneeseen kansaan. Siinain vuorella sille annetaan 10 käskyä. On melko yleisesti tunnettua, että juutalaiskristillinen maailmankuva ja Raamatun kymmenen käskyä ovat muodostaneet länsimaisen kulttuurin juuret.

Intialainen professori Visla Mangalwadi on kiinnostavasti osoittanut, kuinka Raamattu on vaikuttanut lähes kaikkiin sellaisiin kulttuurin piirteisiin, joita olemme tottuneet pitämään hyvinä ja arvostettavina. Hän katselee asioita hindulaisesta taustasta käsin, mutta hänen arvioitaan voi pitää varsin yleispätevänä. Hän luettelee sellaisia seikkoja kuin musiikki, tieteen kehitys, demokratia, oikeuskäytäntö, moraali, kansankieli, lukutaito ja kirjallisuus, jopa teknologia. Vaikka Mangalwadin arvioissa voisi olla hiukan ylisanojakin, niin Raamatun ja kristillisen uskon asema nykyaikaisen sivilisaation taustavoimana on varsin kiistaton. Samoihin seikkoihin on kiinnittänyt huomionsa myös brittiläinen historioitsija Tom Holland, joka itse ei ole tunnustava kristitty, mutta kirjoittaa kristinuskon ylivertaisuudesta kulttuurimme taustavoimana.

Vanhan testamentin tärkein tapahtuma on siis eksodus. Toinen, yhtä merkittävä mutta eri näkökulmasta on Juudan kansan pakkosiirtolaisuus 500-luvulla eKr. Temppelin tuhoutuminen vuonna 586 eKr. oli tuon kansan järkyttävin katastrofi ja mittasuhteiltaan ehkä vain holokaustiin verrattava. Babylonian tuhottua temppelin koko juutalainen usko romahti. Se oli rakentunut uhrikultin varaan, mutta temppelin tuhoutuminen merkitsi uhrien lakkaamista. Menetettiin siis sekä isänmaa että uskonto. Näiden rippeistä alettiin Baabelin virtain varsilla koota sitä, mikä jäi jäljelle. Ainoa mihin voitiin tarttua, olivat ne pyhät kirjoitukset, joissa kerrottiin kansan aiemmista vaiheista. Luomiskertomus nousi uuteen arvoonsa. On olemassa Jumala, joka on luonut maan ja taivaan. Jos hän on kaikkivaltias, hän on myös Babylonian jumalia mahtavampi.

Pakkosiirtolaisuudessa alettiin kokoamaan pyhiä kirjoituksia. Syntyi ensimmäinen versio siitä, minkä me kutsumme Vanhaksi testamentiksi. Ajatelkaa, millainen tapahtumasarja: suurimmasta mahdollisesta katastrofista tuli suurin mahdollinen siunaus. Juutalaiset saivat pyhän kirjan ja kristikunta sen Raamatun, johon se Uuden testamentin aikana oppinsa ja uskonsa perusti.

Tämän aamupäivän yhtenä teemana on rukous kansakuntien vaiheissa. Vanha testamentti on lahjoittanut maailmalle ainutlaatuisen rukouskirjan. Sataviisikymmentä psalmia ovat toimineet vuosituhansia ihmismielen tulkkina ja tienä Jumalan luo. Tuossa maailmankirjallisuuden helmessä ovat kaikki ihmiselämän tunnot sillä tavalla kirjoitettuna, että eri aikojen ihmiset ovat löytäneet sieltä samaistumiskohteita.

Joskus on ajateltu, että psalmien vaikeimmin ymmärrettäviä rukouksia ovat sellaiset, joissa pyydetään Jumalan tuomiota vihollisille. Kristinuskon viesti toisen posken kääntämisestä tuntuu olevan niistä kaukana. Kuulin tähän erään Afganistanissa olleen selityksen. Kun siellä kohtasi talebanien silmitöntä vihaa, raiskauksia ja silmitöntä tuhoa, alkoi ymmärtää tarpeen rukoilla tällaisen pahuuden loppumista hintaan mihin tahansa.

Psalmien rukoukset ovat erilaisina aikoina nousseet uuteen arvoon. Muistan kuinka koronavuosien kurimuksessa tartuttiin psalmiin 91, jossa rukoilija luottaa Jumalaan sanomalla esimerkiksi näin: ”Et pelkää yön kauhuja etkä päivällä lentävää nuolta, et ruttoa joka pimeässä liikkuu, et tautia, joka riehuu keskellä päivää. Sinun turvasi on Herra, sinun kotisi on Korkeimman suojassa.” (Ps. 91:5, 6, 9). Vaikka kristittyä ei varjellakaan kaikista maailman vaaroista, näihin rukouksiin tarttuminen tuo toivon.

Kun järkyttävä sota alkoi Ukrainassa, sen symboliksi tuli psalmi 30: ”Herra, sinuun minä turvaan. Älä milloinkaan hylkää minua… Vihamieheni pitävät minua pilkkanaan, naapurit ivaavat minua… minut on unohdettu kuin olisin kuollut, minut on hylätty kuin särkynyt ruukku… kauhu saartaa minut, kun vihamieheni liittoutuvat minua vastaan ja punovat juonia pääni menoksi… Mutta minä turvaan sinuun, Herra, ja sanon: Sinä olet minun Jumalani. Sinun kädessäsi on elämäni päivät. Älä jätä minua vihollisteni ja vainoojieni armoille.” (Ps. 31:1, 12,13-16).

Vanha testamentti on hämmentävän sotaisa kirja. Kun minulta joskus kysytään, miksi se on sellainen, vastaan joskus, että katso pari iltaa iltauutisia televisiosta ja kysy uudestaan. Vanha testamentti kertoo maailmasta sellaisena, kuin se todellisuudessa on, ei sellaisena jollaisena toivoisimme sen olevan.

Minun erityisalani on Raamatun arkeologia. Kaivauksista voidaan löytää hyvin paljon evidenssiä siitä, minkä Vanha testamentti kertoo. Sieltä tulevat esiin monet kirjoituksissa kuvatut kaupungit, vanhoissa piirtokirjoituksissa esiintyy lukuisia samoja nimiä kuin Raamatussa ja näin Raamattu alkaa elää myös tällä tavalla. Olen ollut kaivamassa Abrahamin aikaa, Daavidin aikaa ja tehnyt väitöskirjani Joosuan ajasta.

Eräs Vanhassa testamentissa kerrottu sota on poikkeuksellisen hyvin dokumentoitu myös arkeologian keinoin. Siihen liittyy myös muuan Raamattuun talletettu rukous ja rukousvastaus.

Vuonna 701 eKr. Assyrian kuningas Sanherib hyökkäsi Juudaan ja aikoi valloittaa sen kuin suupalan, kuten oli tehnyt aiemmin jo lukuisille kaupungeille.

Lakis oli tuolloin Juudan vahvin linnoitettu kaupunki ja se piti valloittaa ennen kuin voitaisiin hyökätä pääkaupungin, Jerusalemin, kimppuun. Lakisin taistelusta kertoo Vanhassa testamentissa Jesajan kirjan luku 36. Samasta sodasta meillä on harvinaisen paljon muutakin tietoa. Arkeologisissa kaivauksissa on Lakisista löydetty assyrialaisten kypärän osia, linkokiviä ja keihäänkärkiä. Lisäksi Ninivestä löydettiin valtavan iso seinäreliefi, johon kyseinen taistelu on kuvattu. Se on tällä hetkellä Lontoossa British Museumissa. Edelleen meillä on samasta sodasta kuningas Sanheribin oma raportti, kiilakirjoituksella kirjoitettu lieriö.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Kun vihollisjoukko sitten piiritti Jerusalemia, sen piti olla vain pieni suupala maailman mahtavimman imperiumin edessä. Jesajan kirja kuvaa seikkaperäisesti, kuinka Juudan kuningas Hiskia lähettää esirukouspyynnön profeetta Jesajalle. Profeetta antaa uskomattoman vastauksen: Assyrian kuningas ei tule astumaan tähän kaupunkiin. Vanhan testamentin mukaan Herran enkeli lyö assyrialaisjoukkoa, eikä se todellakaan valloita Jerusalemia.

Meillä sattuu olemaan historioitsija Herodotoksen kuvaus samasta taistelusta. Hän kirjoittaa, että assyrialaisten leiriin tuli hiiriä, jotka purivat kilpien nahkahihnat poikki ja näin joukko tuli aseettomaksi. Ilmeisesti myös ruttotauti on näin levinnyt ja niin hyökkäys oli keskeytettävä ja joukko palasi takaisin omaan maahansa. Arkeologia todistaa, että Jerusalem jäi tuossa sodassa valtaamatta, eikä Assyrian maailmanvalta koskaan saanut sitä haltuunsa. Tässä meillä on siis Raamatussa kuvattu rukous ja arkeologian kertoma vastaus.

Raamattu kertoo Jumalan teoista historiassa. Se muistuttaa meitä siitä, että maailman historia on lopulta Jumalan kädessä. Kuten Luther on jossain yhteydessä sanonut: ”Maailmassa ole yhtään sotaa, jota Jumala ei kävisi.”

Raamatun pääsanoma ei kuitenkaan ole sodissa eikä niiden lopputuloksissa. Pääsanoma on Jumalan lähettämä pelastus, joka Vanhassa testamentissa on ennalta kirjoitettu ja Uudessa testamentissa meille ilmoitettu. Syntiinlangennut maailma tarvitsi pelastajaa. Vanha testamentti uhrikäytäntöineen ennakoi sitä ja Uusi testamentti kertoo täyttymyksen. Jeesuksen ristillä tapahtunut sovitustyö tuo meille ikuisen elämän.

Olen muutaman vuoden välein kirjoittanut ikäkausikolumneja. Erityistä dramatiikkaa on ilmassa aina silloin, kun pitäisi ensimmäinen ikänumero vaihtaa. Juuri kun on tottunut johonkin tiettyyn vuosikymmeneen, pitää heti vaihtaa alkunumero uuteen. Se ei ole reilua. Pitäisi saada ainakin parin vuosikymmenen ajan totutella yhteen vuosikertaan.

Nyt on taas se aika, jolloin numeroita vaihdetaan. Onneksi ensimmäistä ei vielä muutamaan vuoteen, joten siltä osin saan olla rauhassa. En nimittäin ole vielä tottunut tähän nykyiseenkään. Noissa numeroissa on sellainen ikävä piirre, että ne eivät kerro totuutta. Voi se jonkun laskutavan mukaan olla matemaattinen totuus, mutta itse elämä ei antaudu tuollaisiin laskutoimituksiin. Numerot ovat numeroita, mutta elämä kulkee omia selittämättömiä latujaan.

Joidenkin kohdalla voi olla niin, että ikänumerot ovat liian pieniä. Minulla ne ovat aina, siis tarkoitan näitä viime vuosikymmeniä, liian suuria. Ikään kuin edellinen vuosikymmen olisi jäänyt päälle tai jopa sitä edellinen.

Nyt lukija ajattelee, etten tajua lainkaan vanhentuneeni. Ei se ihan niin ole. Sitä paitsi olen suunnilleen aina elämäni aikana ollut sitä mieltä, että se ikä jota kulloinkin elän, on elämäni parasta aikaa. Edelleen olen tätä mieltä. Numerot vaan eivät sovi kuvaan. Joten annetaan siis niiden olla mitä ovat.

Voisiko tämä nykyinen olla siis jopa parasta? Kyllä siinä sellaisia piirteitä edelleen on. Jos olen ihan rehellinen, niin on iän muuttumisessa pikkuisen huonojakin puolia. Mutta on näkökulmakysymys, kumpiako painottaa enemmän.

Hyvää on – kiitos Jumalalle – kohtuullinen terveys. Ihan täysin terve ei tarvitse kenenkään olla, mutta hyvä jos pärjäilee sillä mitä nyt on. Kiitollinen olen siitäkin, että saan jatkaa minulle mieluisen työn tekemistä. Siinä ei pitkästä elämänurasta ole juurikaan haittaa. Hyötyä voi kyllä olla.

Samalla pitää muistaa, ettei ala katsoa nuorempaa polvea alaviistoon, ikään kuin siinä iässä ei vielä ymmärrettäisi, millaista elämä oikeasti on. No, ei siinä ihan niin paljon ymmärretäkään, mutta toisaalta tässä minun iässäni on se vaara, että alkaa ymmärrys hapertua ja kuvittelee edelleen tai vasta nyt olevansa sellainen, joka ymmärtää melkein kaiken. Nuorempien tehokkuus ja toimintanopeus hiukan kadehdittavat, mutta vastapainoksi tulee syvempi käsitys asioiden oikeasta olemuksesta. Ei kaikkea tarvitse tehdä nopeasti. Voi tehdä myös hyvin.

Näissä ikäkausikolumneissani olen yrittänyt varovasti hahmottaa sitä, millaisia muutoksia ikä tuo tullessaan. Olen hiukan hämmästynyt, että nimien unohtamiset ja muu koheltaminen on edelleen suunnilleen samaa luokkaa kuin edellisvuosikymmenillä. Ehkä unohtamisfrekvenssi on hiukan tihentynyt, mutta edelleen löydän hammasharjani siitä, mihin illalla jätin. Jos jätin väärään paikkaan, en löydä.

Juoksuharrastustakaan ei ole tarvinnut lopettaa. Sitä en kerro, paljonko vauhti on hiipunut ja matkat lyhentyneet. Voin vain vihjaista, että kävelyvauhti ja juoksuvauhti eivät kovin paljon poikkea toisistaan.

Tämähän on kristillinen media, joten sopii pohtia myös sitä, tuoko ikä uskonelämään jotain uutta. En tiedä, miten muille käy, mutta luulen että minulla on suhteellisuudentaju hiukan lisääntynyt. Meitä on tässä Jumalan kirkkoveneessä niin monenlaista soutajaa, että ihan hirveästi ei kannattaisi pieniin tyylieroihin puuttua. Kunhan yritettäisiin soutaa samaan suuntaan. Siinäkin on toisilla hankaluuksia, kun vetävät yhdellä airolla niin, että veneen suunta uhkaa mennä vinoon. Jotkut vielä kallistuttavat venettä, vaikka eivät tee sitä pahuuttaan. Mitenkähän saisimme kurssin pidettyä yhdessä edes suunnilleen sinne päin, minne tämän paatin pitäisi aikanaan rantautua.

Niin, onhan se vastarantakin lähempänä kuin ennen. En vieläkään sitä kovin paljon ajattele, vaikka varmaan pitäisi. Olen edelleen niin vahvasti elämässä kiinni. Sitä en tiedä, mikä on viimeinen numerolappu rinnassani, kun maali kerran häämöttää. Mutta siellä perillä se tiedetään ja se riittää minulle tässä vaiheessa.

Luin Ari Puontin katsauksen Vineyard -liikkeen historiaan. Aikamoista sekoilua matkan varrella. Mutta paljon Jumalan työtä ja herätyksiä. Olen itse kirjoittanut kirjan viidennen herätysliikkeen, oman liikkeeni, vaiheista. Aikamoista sekoilua ja riitaa matkan varrella, mutta myös paljon Jumalan työtä ja herätyksiä. Luin taannoin katsauksen katolisen kirkon pitkään historiaan. Kyllä oli välillä sekopäistä touhua. Ja Jumalan työtä maailmanlaajasti valtavan paljon.

Mikä tämä Kristuksen kirkko maailmalla siis on? Tarkistan asian Raamatusta. Siellä on Jumalan valittu kansa, pyhä ja hänelle erotettu. Ainoa sellainen kansa jonka oli tarkoitus kuljettaa Jumalan valtakuntaa aina sen täyttymiseen, Jeesuksen tuloon asti, ja tietenkin myös siitä eteenpäin. 

Sehän vasta sekoilua on. Ei tarvitse kauas lähteä Egyptin orjuudesta, kun jo napistaan autiomaan kurjuutta. Kun sitten lopulta saatiin luvattu maa valloitettua, alkoi tuomarien ajan täyspäiväinen sekoilu. Kansan enemmistö valitsi Baalin oman Jumalansa asemasta. Israelin ja Juudan kuningaskuntien aika ei anna yhtään mairittelevampaa kuvaa. Maallinen ja hengellinen johto luopuu Jumalan tiestä ja tästä valittavat profeetat saavat surkean lopun.

Vanhan testamentin kuva Jumalan kansasta on siis noloa luettavaa. Uuden testamentin täytyy kyllä antaa parempi viesti. Mutta ei. Siellä valitaan kaksitoista miestä Valtakunnan ydinjoukkoon ja yksi näistä tekee törkeimmän kuviteltavissa olevan teon: kavaltaa Messiaansa. Toinen, joka sattuu olemaan joukon johtaja, mokailee aina kun saa siihen mahdollisuuden ja yrittää jopa torjua Messiaansa kulkemasta ristin tietä. Apostolien alkuaika näyttää valoisammalta, mutta sitäkin sävyttävät karmeat riidat. Näitä apostoleista suurin, Paavali, joutuu ojentelemaan. Häntä itseään raapii oma synnillisyys niin, ettei meinaa sen kanssa selvitä, vaikka osaakin muille saarnata.

Tällaistenko käsiin tämä Valtakunta uskottiin? Näinkö heiveröisiin kantimiin Jumala oman asiansa tässä maailmassa laski? Eikö mistään löydy sellaista täydellistä seurakuntaa, jossa armolahjat ja Hengen hedelmät kukoistavat, jossa kaikki rakastavat toisiaan? Sellaista missä uskonvanhurskaus on niin kirkkaasti esillä, että surkeinkin osaa siihen turvautua ja jonka kautta evankeliumi säteilee ympäröivään yhteiskuntaan kuin kauniin kesäpäivän kirkas valo?

Luulen, että Jumala toimii tässä maailmassa Vineyardin, muiden vapaiden suuntien, luterilaisen kirkon ja sen herätysliikkeiden sekä myös vanhojen kirkkokuntien kautta. Evankeliumi itsessään on kirkas ja maailmaa muuttava. Me sen asiamiehet kannamme mukanamme Aadamin lankeemusta ja siksi tuossa valossa on mukana aika paljon pimeyttä. Toisaalta, voiko valo kuitenkin näyttää kirkkaammalta juuri pimeää taustaa vasten? Onko evankeliumin vastaansanomaton voima väkevämpi silloin, kun sen sanansaattajat eivät ole erinomaisuudellaan sen esteenä?

Vanha kansantarina kertoo kolmesta puusta, joilla kullakin oli omat haaveensa. Yksi halusi kerran tulla kuninkaiden aarrearkuksi, toinen mahtavaksi laivaksi ja kolmas kohota taivaaseen Jumalan luo. Puuseppä tekikin niistä kaikista jotain arvokasta. Ensimmäisestä seimen tulevalle kuninkaalle, toisesta veneen Genesaretinjärvelle ja kolmannesta ristinpuun Golgatalle. Jukka Leppilampi on tehnyt tarinasta yhden koskettavimmista lauluistaan.

Jeesuksen seimi tuskin oli puuta, mutta silti tarina toimii aivan verrattomasti. Suomalaisissa ja itse asiassa Betlehemistä ostetuissa seimiasetelmissakin tuo Jeesus-lapsen ensimmäinen kehto on puinen. Todennäköisesti alkuperäinen eläinten syöttökaukalo on kuitenkin ollut kivinen. Kalkkikivestä on helppo työstää tuollaisia tarvikkeita ja Betlehemin seudun peruskallio on tuota vaaleaa kivilaatua. Se on siitä erikoinen kallioperä, että maassa se on pehmeää, melkein kynnellä raaputeltavaa. Kun se on louhittu esiin, se on kovaa ja erinomaista rakennusmateriaalia. Jerusalemin muinainen temppeli oli kalkkikivestä ja nykyäänkin kaikki Jerusalemin talot on päällystetty tuolla kauniilla kivilaadulla.

Jeesuksen opetuslasten vene kyllä oli puuta. Yksi tuolta ajalta peräisin oleva vene on löydettykin. Genesaretinjärven pohjasta pilkotti muinainen vene kesän 1986 poikkeuksellisen kuivana kautena. Veneen löytyminen oli sensaatio. Koskaan aikaisemmin ei sisävesistä ollut löydetty noin vanhaa ja hyvin säilynyttä venettä. Koko kaivaus- ja nosto-operaatio oli poikkeuksellisen nopea ja varsin vaikea. Vene piti saada riittävän ehjänä pois, ennen kuin järven vesi uudelleen peittäisi sen. Nostoon ja kuljetukseen kehitettiin menetelmä, jolla vene päällystettiin ja nostettiin mudasta veden noustessa samanaikaisesti. Lopulta polyuretaanilla päällystetty vene uitettiin rantaan.

Tällä hetkellä tuo Jeesus-veneeksi kutsuttu paatti on nähtävissä Yigal Alonin museossa Ginnosarin kibbutsilla. Veneen ympärille on rakennettu kokonainen matkailukeskus. Vene on 8,27 metriä pitkä ja 2,3 metriä leveä ja sen korkeudeksi on mitattu 1,3 metriä. 

Jokainen veneeseen käytetty puupala on tutkittu. Sen pitkät laudat ovat seetriä ja poikittaislaudat tammea. Venettä on luonnollisesti käytetty vuosikymmenten ajan ja sitä on korjattu ja paikattu lukemattomia kertoja. Hämmentävää on, että käytettyjä puulaatuja on yhteensä kaksitoista. Miten niin hämmentävää? Miettikää vähän: Israelin sukukuntia oli 12 ja se muodosti vanhan liiton Jumalan seurakunnan. Jeesuksen opetuslapsia oli 12 ja se muodosti perustan uuden liiton seurakunnalle. Kyseessä on varsinainen kirkkolaiva.

Veneessä on käytetty seuraavia puulajeja: Seetri (Cedrus), Tammi (Quercus), Aleppon mänty (Pinus halepensis), Metsäviikunapuu (Ficus sycomorus), Kristuksen orjantappura (Ziziphus spina-christi), Johanneksenleipäpuu (Ceratonia siliqua), Idänplataani (Platanus Orientalis), Atlantinpistaasi (Pistacia atlantica), Laakeripuu (Laurus nobilis), Orapihlaja (Crataecus), Paju (Salix) sekä Juudaksenpuu (Cercis siliqastrum).

Listahan kuulostaa aika raamatulliselta. Siinä on sekä Sakkeus-kertomuksen Metsäviikunapuu että Juudaksen ja Johannes Kastajan puut. Myös Kristuksen orjantappura on korjauspuiden joukossa. Viimeksimainitun hedelmät ovat syömäkelpoisia ja niitä käytetään myös lääkkeenä. Kuivatuista piikeistä tehtyä jauhoa on käytetty myös vastalääkkeenä käärmeen puremiin.

Kolmas vanhan tarinan puu on ristinpuu. Ristin puulaaduksi on esitetty useita vaihtoehtoja. Todennäköisin on öljypuu eli oliivi. Näitä kasvoi Jerusalemin rinteillä paljon. Vuonna 70 Jerusalemin hävityksen yhteydessä kerrotaan roomalaisten kaataneen ristiinnaulitsemista varten niin paljon öljypuita, että ne uhkasivat loppua kokonaan. Öljypuu on matala, vähän ihmistä korkeampi. Niinpä Jeesuksen risti tuskin on ollut sellainen korkea pylväs, jollaisena se useimmiten taiteessa kuvataan. Se on ollut tien vieressä, tuskin ohikulkijoita korkeammalle kohoava teloituspaalu. Siinä koettu kuolema on sekä tuskallisin että häpeällisin mahdollinen.

Jerusalemista on löydetty yksi ristiinnaulitun luuranko. Nuoren miehen kantapään läpi oli isketty naula. Tuo 11,5 sentin mittainen naula oli edelleen tallella. Kiinnostavaa on, että tämä kantapään luu nauloineen on nykyään nähtävissä Jerusalemin kansallismuseossa. Se on siellä ikään kuin muistuttamassa maailman vanhimmasta Messias-ennustuksesta, jonka mukaan vaimon jälkeläinen polkee rikki käärmeen pään ja käärme pistää sitä kantapäähän (1. Moos. 3:15).

Voimme siis kuvitella tilanteen. Saatana ajattelee voittaneensa Jumalan Pojan, kun tämä päätyy ristille naulittavaksi. Kun roomalaisen sotilaan vasara iskee naulan Jeesuksen kantapään läpi, käärmeen pää kuitenkin murskataan. Samalla Kristuksen orjantappurakruunusta tulee lääke kaikkea vihollisen käärmeenpuremia vastaan.

Kolmen puun tarina puhuttelee. Jumalan Poika pyhitti lapsen kehdon lepopaikakseen. Jeesus veneessä tyynnyttää edelleen elämämme myrskyjä. Ristinpuulta säteilee Vapahtajan täytetyn työn sanoma: pelastus on kokonaan ansaittu vastaanotettavaksi.

Juttelin kesällä 2023 Lakisin kaivauksilla Israelissa professori Yosef Garfinkelin kanssa. Haastattelin häntä erästä ohjelmaa varten ja hän kertoi paikan uusimmista kaivauksista. Garfinkel on Jerusalemin heprealaisen yliopiston arkeologian laitoksen esimies ja siis maan tunnetuimpia arkeologeja. Nyt hän on julkaissut artikkelin, jossa kertoo tuloksistaan, jotka ovat heti herättäneet keskustelua tutkijoiden parissa. Hän väittää osoittaneensa, että meillä on paljon aiemmin luultua enemmän arkeologista aineistoa Daavidin ajasta.

Daavidin aika on ollut kiistanalainen sen vuoksi, että löytöjen määrä on ollut kovin niukka verrattuna siihen valtavaan aineistoon, minkä Raamattu tästä kuninkaasta ja hänen hallinnostaan antaa. Niinpä monet ovat pitäneet Raamatun kuvausta vahvasti liioiteltuna tai peräti täysin fiktiivisenä.

Nyt Garfinkel on julkaissut vertaisarvioidun artikkelin Jerusalem Journal of Archaeology -lehdessä. Artikkelin nimi on Early City Planning in the Kingdom of Judah: Khirbet Qeiyafa, Beth Shemes 4, Tell en-Nasbeh, Khirbet ed-Dawwara, and Lachis V. Kirjoittaja osoittaa, että kaikista otsikossa mainituissa kaupungeissa on samanlainen perusrakenne ja jokaisessa Lakisia lukuun ottamatta samanlainen kaksinkertainen kaupungin muuri, ns. kasemattimuuri. Tätä hän pitää selvänä osoituksena kaupunkien samanaikaisuudesta ja sijoittaa ne Daavidin aikaan.

Miksi kyseessä on varsin mullistava tutkimus? Siksi että aiemmin kyseiset kaupunkikerrostumat on ajoitettu hiukan eri aikaan, vähän myöhäisemmäksi. Garfinkel perustelee uutta ajoitusta sillä, että noiden kaivausten raportit ovat jo vuosikymmeniä vanhoja ja siksi niitä on syytä tarkastella nykytiedon valossa uudestaan. Garfinkel teki itse kaivauksia Khirbet Qeiyafassa vuosina 2007- 2013 ja nyt hän johtaa Lakisin kaivauksia. Nämä kaksi uutta kohdetta ovat selvästi paljastaneet Daavidin ajan raunioita. Niinpä on perusteltua tutkia, voiko niitä löytyä muualtakin. Tämä johti hänet aiempien raporttien uudelleen arvioimiseen.

Usein Betlehemissä käydessäni katsoin vähän haikaillen kaukana siintävää, tulivuoren näköistä vuorta. Tiesin suunnilleen, mitä se kätkee sisäänsä, mutta en ollut siellä koskaan käynyt. Kerran sitten pääsin ja vaikutelma oli pysäyttävä.

Tiesin, että kyseessä on yksi Herodes Suuren mahtavimmista rakennusprojekteista. Tiesin myös, että tuon Herodioniksi kutsutun vuoren tutkija, arkeologi Ehud Netzer unelmoi, että löytäisi sieltä itsensä Herodeksen hauta-arkun. Hän ei kuitenkaan löytänyt, ennen kuin eräänä päivänä monta vuotta myöhemmin, vähän ennen traagista kuolemaansa.

Netzer oli aloittanut tuon harvinaislaatuisen vuoren kaivaukset jo vuonna 1972. Vuoren huipulla oli yksi Herodeksen monista palatseista, sellainen jota kutsuttiin koko muinaisen Rooman valtakunnan kolmanneksi hienoimmaksi. Herodes oli sekä suuruudenhullu että vainoharhainen yksinvaltias. Israelin varhaishistoriassa ei löydy vertauskohtaa hänen kunnianhimoiselle rakennustoiminnalleen.

Hänen toimestaan rakennettiin mahtava Kesarean rannikkokaupunki ja sinne maailman ensimmäinen keinotekoinen syväsatama. Hän rakennutti Samarian kaupungin uudelleen ja teki linnoituksia lukuisten vuorten huipuille. Yksi tunnetuimmista on Masadan vuorilinna. Hänen Jerikoon tekemäänsä talvipalatsia kutsuttiin yhdeksi aikansa hienoimmista. Tunnetuin rakennuskohde oli kuitenkin Jerusalemin temppeli, joka laajuudessaan ja kauneudessaan haki vertaistaan ajan uskonnollisten rakennusten joukossa.

Herodionin rakentaminen alkoi vuonna 23 eKr. ja päättyi kahdeksan vuotta myöhemmin. Selvästi ympäristöstään erottuvan vuoren huipulle ja alarinteeseen syntyi mahtava palatsikompleksi. Pyöreä kaksoismuuri ja sen neljään ilmansuuntaan rakennetut korkeat tornit hallitsivat näkymää. Vuoren uumenissa oli valtava palatsihalli värikkäine freskoineen ja marmorilattioineen. Kylpyläosastossa oli useita eri huoneita kylmiä ja kuumia kylpyjä varten. Vuoren sisällä oli jopa suuri puutarha. Alarinteelle oli rakennettu 70×46 metrin suuruinen vesiallas, jonka keskellä oli keinotekoinen saari.

Kun vuonna 1993 kirjoitin kirjan Raamatun maa, kerroin, että Herodionin tutkija Ehud Netzer haluaisi löytää vielä Herodeksen arkun. Tavallisesti arkeologia ei ole minkään tietyn aarteen etsintää, vaan paikan historiaa kaivetaan esiin ja katsotaan, mitä sieltä tulee. Tässä tapauksessa meillä oli kuitenkin Josefuksen historiateoksessa selvä viittaus Herodes Suuren hautaamiseen nimenomaan Herodiumille ja siksi sitä osattiin kaivata.

Netzerin tuloksettomilta tuntuneet etsinnät johtivat lopulta toukokuussa 2007 umpeen muurattuun luolaan, josta löytyi niin hienon hauta-arkun osia, että kyseessä ei voinut olla mikään muu kuin tämän tyrannin hauta. Arkku restauroitiin ja se on tällä hetkellä kunniapaikalla Jerusalemin Israel-museossa.

Netzerin itsensä tarina sai kuitenkin surullisen lopun. Lokakuun 25. päivänä 2010 hän oli katsomassa kaivaustuloksia, kun hän putosi syvään kaivantoon ja loukkasi itsensä pahasti. Hän kuoli kolme päivää myöhemmin Hadassan sairaalassa 76-vuotiaana.

Miksi joululehdessä tarina Herodionista? Kuningas Herodes liittyy kiusallisella tavalla joulukertomukseen. Läheisessä Betlehemin kaupungissa oli syntynyt lapsi, josta paikallisille paimenille kerrottiin valtava sanoma: luvattu Messias ja maailman Vapahtaja on löydettävissä eläinten syöttökaukalosta.

Myöhemmin Betlehemiin tulivat tietäjät kaukaa idästä. Herodeksen saatua tietää tapahtuneesta hän aikoi surmata uuden kuninkaan, kilpailijansa, ja pani toimeen järkyttävän lastenmurhan. Lapsiin kohdistuva väkivalta ei valitettavasti ole historiasta poistunut tuon jälkeenkään. Ei myöskään itsevaltiaiden silmittömät toimet oman valtansa pönkittämiseen.

Herodionin rauniot törröttävät Juudean autiomaan laidalla muistuttamassa yhden aikakauden suuruudesta. Herodes oli aikansa mahtimies ja jätti jälkensä historiaan. Tuskin häntä silti enää muistaisimme, ellei hänen aikanaan syntynyt lapsi olisi muuttanut maailmanhistoriaa.

Herodes siis yritti surmata juuri syntyneen Jeesuksen. Jos hän olisi onnistunut siinä, meillä olisi vain lapsena kuollut Jumalan Poika. Olisi Jumala voinut tämänkin laskea maailman syntien sovitukseksi, mutta hän ei tehnyt niin. Vasta aikuisen Jeesuksen ristillä tapahtunut kuolema koitui ihmiskunnalle pelastukseksi. Siihen väliin tarvittiin tavallinen ihmiselämä. Kertooko se jotain elämän arvokkuudesta?

Tämän maailman herodekset ovat yhä Jeesuksen seuraajien kimpussa. Kristittyjen vainot ovat todellisuutta eri puolilla maailmaa. Elävä kristillisyys kulkee tässä maailmassa aina jossain määrin vastavirtaan.

Tähti johti kerran idän viisaat etsimään Jeesusta. Loppumatkan tien viitoitti kuitenkin Jumalan sana. Jos tänä jouluna haluat löytää Jeesuksen, löydät hänet Sanasta, saarnatusta ja luetusta Jumalan sanasta.

Yle uutisoi taannoin: ”Raamatun historia opettaa, ettei ole mitään aitoa ja alkuperäistä pyhää kirjaa.” Vähän aikaisemmin Ylen kulttuuriykkösessä oli tunnin mittainen keskusteluohjelma, joka oli otsikoitu: ”Oikeaa Raamattua ei ole olemassa, oliko Jeesustakaan?”2 Molemmat ohjelmat perustuivat Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin kirjaan Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia. Jälkimmäisessä ohjelmassa kirjan tekijöiden lisäksi oli keskustelemassa emerituspiispa Wille Riekkinen.

Arvelen, että joku uutisen tai ohjelman kuuntelija on voinut tulla levottomaksi. Onko tiede nyt osoittanut, että Raamattu ei pidäkään paikkaansa? Onko totta, että Raamattu olisi niin paljon muuttunut matkalla, että meillä ei olisikaan mitään alkuperäistä pyhää kirjaa? Voiko kirkko tämän jälkeen vielä perustaa oppinsa Raamattuun, jos tämä pohja onkin pudonnut pois?

Heti alkuun on todettava, että mitään sellaista uutta löytöä tai tutkimusta ei ole tehty, joka haastaisi kirkkoa muuttamaan käsitystään Raamatusta. Useimmat kirjoissa ja ohjelmassa esitetyt näkemykset ovat olleet jo vuosikymmeniä yleisesti tiedossa.

Kyseisten tutkijoiden harjoittama tieteenala on tekstikritiikki. Sillä tarkoitetaan Raamatun käsikirjoitusten tutkimista ja vertailua. Jokainen teologian alkeisiin perehtynyt tietää, että alkuperäisiä Raamatun käsikirjoituksia ei ole olemassa. Yhtä lailla on yleisesti tunnettua, että käsikirjoituksia vertailemalla saadaan suhteellisen suuri varmuus siitä, millainen alkuperäinen tekstimuoto on ollut. Aina on myös tiedetty, että kirjallisen tekstin taustalla on usein ollut aiempia kirjallisia ja suullisia lähteitä ja näitä on matkan varrella muokattu.

Mitä uutta kyseiset tutkijat nyt ovat tuoneet? Tekstikritiikki elää koko ajan ja aina opitaan jotain uutta vanhoja tekstejä tutkimalla. Joskus, tosin äärimmäinen harvoin, tehdään joku uusia löytö, jolla olisi jotain merkitystä tekstin ymmärtämiseen. Kyseiset tutkijat ovat nostaneet esiin joitain sellaisia tulkintoja, jotka näyttävät horjuttavan joissain yksityiskohdissa perinteisiä käsityksiä. Mitään vakavaa kirkon oppiin liittyvää haastetta he eivät ole esittäneet. Sen sijaa media, tässä tapauksessa Yle, pyrkii uutisoinnissaan kärjistyksiin ja siksi ohjelma ja sen otsikointi saadaan näyttämään kovin radikaalilta.

Tieteellinen raamatuntutkimus on välttämätöntä Pyhän kirjan paremman ymmärtämisen kannalta. Raamattu on epäilemättä maailman tutkituin tekstikokoelma. Sen taustahistoria ja alkuperäiset tekstimuodot tunnetaan varsin hyvin. Arkeologiset löydöt vahvistavat useimmissa tapauksissa sen, että Raamatun tapahtumat perustuvat historiallisiin tosiasioihin. Vaikka Raamattu on pääsanomaltaan yhtenäinen, sieltä löytyy myös paljon keskenään ristiriitaisia näkemyksiä. Tämän kristillinen kirkko on aina tiennyt ja kyennyt hahmottamaan sen valossa oman oppinsa päälinjat.

Kristillinen kirkko tarvitsee siis Raamatun tutkimusta. Samalla on tärkeää muistaa, että uskomme mukaan Pyhä Henki on ohjannut sekä Raamatun kirjojen että koko kirjakokoelman muotoutumista. Sen vuoksi jokin nykyisen tekstimuodon takana oleva ongelma ei voi muuttaa sitä tosiasiaa, että kirkon oppi ja usko perustuvat siihen pyhän kirjan tekstiin, joka on pääosiltaan säilynyt muuttumattomana lähes kaksi vuosituhatta. Sen sanoman varaan kirkko on oppinsa rakentanut, eikä se muutu erilaisten uusien tuulien puhaltaessa.

Eri asia on, että Raamatun tekstit eivät anna yksityiskohtaisia vastauksia kaikkiin tämän päivän kysymyksiin. On myös hyvä muistaa, että vaikka uskomme Raamatun olevan kokonaan Jumalan sanaa, meidän tulkintamme siitä ei välttämättä sitä ole. Tämä antaa hiukan suhteellisuudentajua pohdittaessa kristittyjen keskuudessa olevia erilaisia mielipiteitä. Näistä keskusteltaessa voidaan palauttaa mieleen vanha ohje, jonka mukaan tulisi vallita pääasioissa yksimielisyys, sivuasioissa vapaus ja kaikessa rakkaus.